Lähes viikko takana

Peppi tuli meille kotiin 29.12.2013, juuri ennen uutta vuotta. Meitä kihlattuni kanssa vähän jännitti, miten suuri elämänmuutos sujuu pennulla, kun lähes heti alkavat raketit paukkumaan ulkona. Huolemme kuitenkin oli turha, Peppi nukkui melkein koko illan tyytyväisenä! Pentu on ihana, se ei ole arka äänille, on tosi rauhallinen, ei esimerkiksi juuri rimpuille sylissä. Kaiken kukkuraksi Peppi on aivan äärettömän suloinen söpöliini! <3

Peppi ensimmäisenä iltana nukahti isukin viekkuun

Haimme Pepin Nastolasta ja ajomatkaa meillä oli noin tunti ja 20 minuuttia. Pieni oli silloin jo aika uninen ja hakureissu sujui varsin kivuttomasti. Paikatkin neiti haisteli aika kivasti läpi. Ekat pissit tuli aivan sanomalehden viereen. No, olihan siinä ehkä vähän siis yritystä pelissä?




Oma koira on ollut haaveenani niin kauan kuin muistan. Olen kuitenkin lapsuudenkodista muutettuani joutunut miettimään, onko koira minun kotiini realisitinen vaihtoehto. Tätä samaa kirjoitin jo aikaisemmin toisessa blogissa: Elämää puikoista.

"Pienen" koirakuumeen jälkeen punnitsin asioita tarkkaan ja päädyimme uuden perheenjäsenen hankkimiseen kihlattuni kanssa. Tämä mahdollisuus toi minuun paljon iloa, jota olen elämääni kaivannut. Aloin lukea internetistä Kennelliiton koiranomistajan peruskurssia ja kaikkia muita luotettavanoloisia nettisivuja, jotka käsittelivät koiranomistajuutta, koulutusta, hankintaa ja tietenkin rotua, jonka ajattelin hankkia: shetlanninlammaskoiraa.

Tueksi hain kirjastosta kirjallisuutta aiheesta. Lisäksi olen keskustellut kavereideni kanssa, joilla on/on ollut kotona koira. En nimittäin halunnut tilannetta, että koira tulisi kotiin ja tajuaisin, etten tietäisi tarpeeksi koirista ja ihmettelisin sitten sormi suussa, että mitäs tässä tarttis tehä tai että tekisin pahinta: kasvattaisin koiraa väärin ja siitä tulisi ongelmakäytöksinen koira ja se olisi minun vikani. Ja tietysti pyrin siihen ja haluan, että pentuni on onnelinen. Siksi pidin hyvin tärkeänä, että tietäisin, minkälaiseen lusikkaan soppani laittaisin.


Tiedoksi kuitenkin koiraa harkitsevat: koiraan ei voi varautua täydellisesti! Siis tiesinhän minä, miten pentu käyttäytyy ja mitä se tekee ja ettei kaikkea voi osata tehdä oikein ja tietää. Mutta en uskonut olevani näin ymmälläni, kun Peppi tuli taloon! Onneksi toisen tavat tulevat tutuksi jo muutamassa päivässä ja nyt esimerkiksi tiedän, milloin toisella on kakkahätä, jotta osaisin opastaa sen tekemään tarpeensa lehdelle.


Kuten jo sanoin, että Peppi on jo nyt näin muutamana päivänä tuonut elämääni iloa. Osasin varautua myös siihen, että aina ei oo kivaa pennun kanssa. Mutta en taaskaan riittävästi! Ensimmäinen blogikirjoitukseni kirjoitettiin tänään lähes infernaalisen kuuloisen kiljunnan ja vinkumishaukkimisen saattelemana, koska Peppi oli keittiössä aidan takana eikä päässyt tänne makuuhuoneeseen, vaikka minut aidan takaa näkikin. Oi, nyt pikkuneiti heräsi päikkäreiltä! Lenkki kutsuu!



Jälkikirjoitus: Menin, otin pennun syliin, laitoin pannan ja hihnan Pepille ja olin menossa ulos, kunnes... Muistin, että voisin ottaa juustoa makupaloiksi, jos vähän kouluttaisin tytölle vaikka luoksetuloa. Virhe! Se aika, mikä minulla meni jääkaapille ja sieltä juuston ottamiseen ja siitä palan höyläämiseen ja nopeaan pilkkomiseen (eli max. minuutti), oli pikkuneiti jo ottanut ohjat omiin käsiinsä ja pissinyt lattialle. Hihnakin sai osumaa siinä sivussa. Oma moka, myönnetään. Huomaan kyllä, että joka päivä oppii uutta!