maanantai 27. tammikuuta 2014

Koiranpentu vs. ihmispentu

Terve täältä pentukiireen keskeltä! Pepin sosiaalistaminen on ollut sydämeni asia viimeiset päivät, ettei mihinkään blogin kirjoitteluun ole tahtonut jäädä aikaa saati sitten energiaa. Pahoittelut siitä teille, kaikki intohimoiset lukijani ( =sori äiti).

Pepin kanssa on kuitenkin mennyt hyvin. Isompia ongelmia ei ole ollut. Mitä nyt käteni ovat täynnä naarmuja ja vähän verillä, kun mamman pikku raatelija tykkää purra kaikkea mikä liikkuu. Ainakin yhet villasukat on ottanut ihan kunnolla osumaa. Onneksi mummi pystyy neulomaan niitä lisää. (Okei okei, etteivät kaikki jää aivan järkytteneeseen olotilaan, käteni ovat verillä oikeastaan kuivien käsieni takia, ei niinkään Pepin. Voin silti kertoa, ettei meitin untuvapallo myöskään auta yhtään käsieni hyvinvoinnin edistymistä.)


Tässä välissä Peppuli on ehtinyt jo tutustua pariin koiravanhukseen ja 2,5 -vuotiaaseen poikalapseen sekä muutamaan koiranpentuun pentutreffeillä. Kokemukset ovat päällimmäisenä olleet Pepille positiivisia, mikä helpottaa oloani omistajana.



Toissa viikonloppuna Peppi pääsi tosiaan kyläilemään pikaisesti ihmispennun luona. Tapaaminen oli mitä seesteisin johtuen ehkä poikalapsen focuksen ollessa Muumeissa silloin kuin saavuimme paikan päälle.

"Mikä toi on?"


Peppiä ihmislapsi kiinnosti jonkin verran.


"Mikä toi on?"



Näiden kahden katseet eivät tosin tahtoneet kohdata...




...edes vahingossakaan.



Kunnes jotain tapahtui.





Peppi meni nimittäin mummin syliin.

"Tässä on kivaa"

"Pusuuuu!"   




Koira sylissä on helppo hymyillä.




Ja sitten vaihdettiin lapsi koiran paikalle.



Uusi outo karvaolio ei ollut paha pala ihmislapselle. Katsokaa tuota rentoutta! 



"Sehän lähestyy!"
 Onneksi kummitädin sylissä oli turvallista, niin villipeto ei päässyt lapsiparkaan käsiksi.




Koitettiin silti vähän parittaa näitä ujoja osapuolia. Peppi oli aika lungi. Se ei näyttänyt pelkäävän lasta ja nuoli jopa tämän käsiä, mutta kiinnostusta tuskin riittää pitkäksi aikaa noin (kauhusta) kankeaa ja (pelosta) äänetöntä olentoa kohtaan.


Viime torstaina me saatiin vuorostamme kylään lapsi äitineen. Tällä kertaakaan ei mitään hullua tapahtunut, vaan poika oli edelleen pelosta rauhallinen ja silloin Peppikään ei villiintynyt ja tehnyt (ainakaan hirveästi) mitään tyhmää. 

Odottelin iltapäivän pikkuseurueen saapumista Pepin kanssa niin, että pölypallo nukkui vuoteessaan ja minä puuhailin jotain keittiössä tätä tarkkaillen. Oli siis aika hauska ylläri, kun vieraat tulivat ja poika huomauttaa äidilleen olkkarissa: "Katoppa, keppi!" Joo, keppi keppi. Pepin ite tekemä keppi.

Voi hyvät hyssykät, missä välissä tuo mun karvaipana oikein oli käynyt vääntämässä ne tortut? Siis Peppi on kakkaninja. Kukaan ei ehdi nähdä tai huomata mitään ja se on jo tehnyt tuhmat lattialle. Ei mee varmaan nanosekuntia pidempään. Mut auta armias, kun lenkillä pyydän siltä samaa, niin kyllä sitten nuuskitaan ja pyöritään ympyrää ja vähän puserretaan ihan kuin siinä menisi niinkin kauan. Hah!





Kakkaninja Peppi -ulostaa varjoansakin nopeammin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti